Yhdessä rivissä on lisätietoja

EnvyCast on TBWA\Helsingin tuottama podcast, jonka tavoite on tehdä vaietusta aiheesta puheenaihe. Jokaisessa jaksossa haastateltavaksi saapuu eri alojen menestyjiä, jotka pureutuvat pureutuvat kateuteen tunteena, ilmiönä ja voimavarana. Lisäksi kuulemme, ketä he itse kadehtivat.

Laura Paikkari: Tervetuloa EnvyCastiin. Nyt käynnistyy historian ensimmäinen EnvyCast, TBWA\Helsingin luoma podcast. Tässä sarjassa keskustellaan kateudesta. Kateutta pidetään syntinä ja aika usein myös suomalaisena kansantautina, mutta meitä kiinnostaa tässä podissa erityisesti se, että voiko kateus motivoida. Voiko se olla voimavara tai jopa menestyksen salaisuus? Ja syy tietysti miksi näistä asioista puhutaan on se, että me täällä markkinointitoimistossa koetaan säännöllisin väliajoin mainoskateutta. Ja jotta tämä hyvä viherrys ei menisi hukkaan, me halutaan tietää voiko kateus toimia myös luovan työn polttoaineena ja hyvän tekemisen kirittäjänä. Tässä jaksossa keskitytään puhumaan kateudesta yleisesti. Mitä kateus se on? Voiko sitä hallita? Ja onko kateudesta mitään hyötyä? Mä olen Laura Paikkari, ja koen usein mainoskateutta muiden taitavien suunnittelijoiden tuotoksista. Lisäksi mä kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka ovat vaikka heittäytyneet tyhjän päälle jonkun intohimo projektin ansiosta. Ne ovat jättäneet sen turvallisen arjen taakseen. Mutta se minusta, ja nytten itse päivän epistolaan ja pihviin. Mulla on kaksi erittäin vaikuttavaa ja kadehdittavaa henkilöä vieraana. Anna Perho ja Emilia Kujala. Tervetuloa EnvyCastiin.

Anna Perho: Kiitos.

Emilia Kujala: Kiitos. 

Paikkari: Mahtavaa päästä kuuntelemaan teidän ajatuksia kateudesta. Aloitetaan vaikka susta Emilia. Oot psykoterapeutti, sosiaalipsykologi, tietokirjailija ja sulla on myös ’’Tunteella Emilia Kujala’’ -instatili, jossa juttelet näistä asioista. Ja vois sanoa varmaan, että sä oot aika syvällisesti perehtyny tämmöseen kateuden tunteen anatomiaan, niin mitä se kateus itse asiassa on? Ja mistä se saa alkunsa?

Kujala: Se on itse asiassa hirveen kiinnostava tunne. Ihan siitäkin näkökulmasta, että kun muita tunteita on tutkittu verraten paljon. Keväällä 2020, kun aloin kirjottaa tota mun kateus kirjaa huomasin, että kateutta on tutkittu itse asiassa aika vähän. Sitä ei ole pidetty ehkä hirveen kiinnostavana tai se on ollu jollain tavalla tutkijoiden keskuudessa myös tabu. Mutta kun some on tullu luoksemme, todennäköisesti jäädäkseen, niin sometutkijat on huomanneet, että kateus on yksi yleisimpiä somen käytön aiheuttamia tunteita. Siitä vaan ei ihan hirveesti puhuta. Ja tää on nyt nostanut sitä kateustutkimusta vähän isompaan rooliin. Kateustutkijat tällä hetkellä ajattelee, et kateus on yks semmonen keskeinen sosiaalinen tunne. Eli semmonen tunne, jonka syntyminen vaatii sen, että läsnä on toisia ihmisiä, ja et me kyetään arvioimaan itseämme suhteessa toisiin – vertailemalla itseämme suhteessa toisiin. Tyypillisesti silloin, kun me verrataan ylöspäin. Mä vertaan vaikka Anna Perhoon, silleen ’’Vau, minkä uran se on tehny, mieletöntä’’, niin sit herää kateutta. 

Perho: Hän on psykologi, mutta myös näyttelijä.

[Yhteistä naurua]

Paikkari: Hyvä aasinsilta Anna Perhoon. Sä oot useimmille tuttu julkisuudesta ja tehny tosiaan hienon uran. Oot muun muassa valmentaja, toimittaja ja ymmärtääkseni nyt viime aikoina kunnostautunut remontoijana. On varmasti tosi luontevaa, että sua kadehditaan – useinkin, mut millasissa tilanteissa sä oot törmänny siihen kateuteen, et sua on kadehdittu?

Perho: Todella harvoin mulla on ollu sellasia havaintoja, mut se johtuu todennäköisesti siitä, että mä en itse oikeesti pidä omia tekemisiä juuri koskaan, juuri minään. Me puhuttiin ennen tän nauhotuksen alkamista huijarisyndroomasta, taannehtivasta huijarisyndroomasta ja siitä, että mä oon myös kova vertaamaan itteeni ylöspäin. Et joo, kaikkee on tullut tehtyy, mut ei tää oo mitään verrattuna siihen mitä sit taas joku muu on tehnyt. 
Yks semmonen kohtaaminen tulee mieleen tästä – niinku  viime ajoilta, missä mä ajattelin että onko tässä kateutta ilmassa. Niin joku heitti tän klassisen, että ’’niin sul on varmaan aika helppoo saada asiakkaita, koska olet julkisuudesta tuttu.’’ 
Joo, voi se nyt olla vähän helpompaa, mut mä oon 26 vuotta tehny duunii sen eteen. Et missä sä olit sillon?

Paikkari: Niinpä.

Perho: Niin siinä mä huomasin, että ehkä tän sanojan ois kannattanu ajatella vielä se toinenkin ajatus. 

Paikkari: Niinpä, niinpä. Et se ei tuu niinku itsestään, tost noin vaan, vaan siin on aina…

Perho: Menestys ei koskaan synny yhdessä yössä, mut meil on semmonen harha tai vääristymä. Kun me luetaan juttuja tai katotaan sieltä somesta – tai mistä vaan lähteestä – ihmisiä, jotka ovat menestyneet jollain saralla, niin mehän ei koskaan nähdä sitä backstorya. Tai sit se on kirjotettu semmoseks sankaritarinaks. Mut ei kukaan ollu haastattelemassa Kimi Räikkösen vanhempia sillon, ku ne teki kuutta duunia, et se poika sai ajaa autolla ympyrää. Ja nyt kaikki näkee, et se on Suomen ehkä rikkain suomalainen ja – whatever. Me tiedetään siit se, mutta siel menestyksen takana on aina valtava työ. Sen takia jos sä mietit, että vaihtaisinks mä Kimi Räikkösen kanssa – tai kenen tahansa muun–, mun elämän siihen tekemiseen, minkä eteen hän on uhrannut aika paljon. Niin se kateus vois saada sävyjä.

Kujala: Joo. Toi on itse asiassa hirveen kiinnostavaa siitäkin näkökulmasta, et kun on tutkittu kateutta, niin on huomattu, et kateutta voi olla oikeestaan kahdenlaista. Tutkijat vähän kiistelee tälläkin hetkellä siitä, et onks kyseessä vaan yksi kateuden tunne, joka voi saada aikaan vähän erilaisia ilmentymiä vai kokonaan kaks erilaista tunnetta. Eli on haitallinen kateus, joka on meille ehkä se tyypillinen kateuden ilmentymä. Esimerkiks jos me katotaan vaikka mediakuvastoa, elokuvia, kirjallisuutta ja miten kateutta siellä esitetään. Eli jotenkin siihen liittyy usein katkeruus ja kokemus just epäoikeudenmukasuudesta. Siitä et toisella on jotain mikä on multa pois, ja sit usein se motivoi ihmistä myös vähän painamaan toista alas, jotta vois nostaa itseä ylös. Toki, meidän aikuisten ihmisten maailmassa se ei oo sitä mitä mun ystävän lapsi teki, kun koki kateutta, et varasti toisen pinkin lapion – vaan se on vähän hienovarasempaa.

Perho: Huom, ystävän lapsi. 

Kujala: Joo, oma lapsi on onneks sen ikänen, et sehän ei koskaan tällaseen ryhdy.
Mutta tota, sit tämmönen hyödyllinen kateus on usein semmosta mihin sekottuu ihailua. Usein siihen liittyy myös käsitys siitä, että nähdään tavallaan – just toi mitä Anna puhu –, sen ihmisen tarinan taakse. Ja ollaan tietosia niistä tarinoista mitä meijän mieli täydentää niiden julki kerrottujen tarinoiden rinnalle. Eli ei välttämättä synny kokemusta siitä, et nyt se Kimi Räikkönen on päässy ajamaan sitä ympyrää sillee, et kaikki on tullu ku Manulle illallinen. Vaan ymmärretään tavallaan se työ siellä taustalla, jolloin herää ehkä just se ‘’vau’’, ennemmin ku se, et toi on tosi väärin ja mitä toiki nyt tuolla kuvittelee tekevänsä.

Paikkari: Nii just. 

Perho: Pakko tarttuu tost viel sen verran kiinni. Mä en tajua kyl miks me ollaan näis urheilu metaforissa, ku mä oon niissä maailman huonoin. Mä en todellakaan urheile, enkä muuta, mutta mul tuli yhtäkkiä mieleen semmonen mahtava lause Michael Phelps:ltä, joka on kaiketi nyt kiistatta yks maailman parhaista kaikkien aikojen urheilijoista. Siitä on tehty just sellanen mainosfilkka missä se ui pimeässä altaassa. Se kuvaa sitä, et ku hinkataan ees taas sitä allasta vuodesta toiseen, jotta sä voit voittaa kymmeniä olympiamitaleita. Niin se sano jotenkin näin, että ‘’se mikä pitää sua pisimpään pimeydessä, on se mikä nostaa sut lopulta valoon’’. Mul menee aina kylmät väreet kun mä ajattelen sitä, koska juuri niin se on. Se vähän niinku neutralisoi, ehkä sitä kateutta sit kuitenki. 

Paikkari: Kyllä. Tavallaan sen pahan kateuden taustan läpinäkyväksi tekeminen olisi tapa sitten kääntää paha kateus hyväksi.

Perho: Niin tai ainaki sietää sitä paremmin. Mä en tykkää itse siitä, että ihmisiä kielletään tuntemasta tunteita, että kateus on synti niin c’moon. Me kaikki tunnetaan tunteita, mut sit se, että takerruks sä niihin kiinni. Rakennaks sä siitä kateudesta semmosen linnakkeen, et sä alat sit sieltä käsin väheksyä tai olla inhottava, tai lannistut, jätät asioita tekemättä. Niin sehän ei oo hyvä, mut kyl tuntee saa. 

Paikkari: Niin.

Kujala: Joo ja meillä ihmisillä on ehkä nykyajassa sellanen harha, et me kuvitellaan et me voidaan valita jotenkin mitä me tunnetaan. Sama pätee meidän ajatuksiin. Kuulee paljon sitä toitotusta, et olet mitä ajattelet tai voit valita mitä ajattelet. Joo, se on ihan totta et ihminen voi valita mihin hän keskittyy aika paljolti, ja hän voi valita myös miten hän toimii vaikkapa silloin, kun tuntee kateutta. Mutta se, et ihminen vois valita – niinku jossain irtokarkkikaupassa, – et mä otan täält nää ufot ja sit mä jätän muille noi pahat salmiakkikarkit. Se ei toimi meidän tunteiden kanssa. Ihan sen takia, et meitä ympäröi jatkuvasti erilaiset vaikutteet, erilaiset asiat mitä me voidaan havaita sosiaalisessa mediassa, mut myös ihan täällä meidän fyysisessä ympäristössä. Kaikki mitä me nähdään, kuullaan, haistetaan tai maistetaan on asioita mitä meidän tarkkaavaisuus voi rekisteröidä. Sen seuraksena sit tehdä siitä tulkintoja, ja sen seuraksena sitten viriää meillä tunteita. Jotenkin me ehkä vähän täs yksilökeskeisessä ajassa, jossa paljon puhutaan just vaikkapa tunteiden hallinnasta, elämänhallinnasta ja kaikesta tästä. Niin vähän yliarvioidaan se oma mahollisuutemme vaikuttaa, ja sit toisaalta, kateushan on olemassa ihan hyvästä syystä. Esimerkiksi evoluutiopsykologit ja sosiaalipsykologit ovat tutkineet kateuden evoluutiota ja ajatelleet, et kateus on olemassa sen takia, et ihminen on saanut käsityksen siitä, mikä on hänen paikkansa laumassa. On pystytty huomaamaan et okei, nyt ton status on korkeempi kun mun ja se on ollu eduksi monesti. Vaikkapa päästy nostamaan omaa statustaan, sit on päässy vaikka pariutumaan jonkun korkeempi statuksisen ihmisen kanssa. Sit on ollu elämä ehkä jollain tavalla monesti helpompaa. Siitä on ollu myös ihan evolutiivisestikkin hyötyä – siitä kateuden tunteesta.

Paikkari: Joo. Mun mielestä oli ainakin tosi kiinnostavaa, et kirjassakin puhuit nimenomaan siitä, et sen kateuden äärelle pitäis pysähtyä, koska se kertoo meistä ihmisinä jotain tosi tärkeetä. Et sitä pitäis kuunnella, että mä oon kateellinen jollekki ihmiselle tosta asiasta. Et no, mitä multa puuttuu. Se ei välttämättä ookkaan sit se, että mä kadehdin naapurin autoa, että mä oikeesti haluan sen auton. Puhuit jotenkin siitä tunne kateudesta tai et ollaan kateellisia siitä tunteesta mitä se aiheuttaa.

Kujala: Joo. Mä ajattelen et monesti tunteiden, niinku myös kateuden takana on ihan perustavii tarpeita ja niiden taakse ei oo välttämättä helppo nähdä. Mä mietin esimerkiks tos tänään kun tavattiin ja puhuttiin et meil on yhteisiä tuttuja. Puhuin mun ystävästä Sinistä, joka on mainosalalla tehny pitkään töitä, niin mä muistan mä kadehdin Sinin tilipussia todella paljon. Freelancer tietysti ku oon ja yrittäjä, niin mä huomasin kadehtivani sitä aina ku meillä heräs keskustelua työstä ja rahasta. Sit samaan aikaan mul oli hirvee identiteetti ristiriita sen kanssa, et mä aattelin, et okei, mä en miellä itseäni ihmiseksi jolle raha on hirvittävän tärkeetä. Ja sit ku pysähdyin sen kateuden äärelle, niin huomasin et itseasiassa kyse ei oo siitä rahasta vaan enemmänkin siitä mitä se raha symboloi. Jatkuvuutta, turvallisuutta, ehkä myös jonkinlaista tunnustusta sille työlle. Jotenki tää on se mitä mä tarkotan sillä miks kateutta pitäis tutkii. Kun pysähtyy tutkimaan niitä asioita mitkä herättää meissä kateutta, niin en oo törmänny semmoseen tilanteeseen, et tyhjänpäivänen asia herättäis kateutta. Usein siel taustalla on jotain syvempiä merkityksiä.

Paikkari: Kertoo myös ehkä ihmisen arvoista.

Kujala: Kyllä!

Perho: Toi oli hyvä pointti, koska mun mielestä hirveen paljon paljastava kysymys – jota mä käytän usein vaikkapa mun asiakkaiden kanssa–, on se, että kenen epäonnistuminen tekis sut kaikist ilosimmaks? Kenen feilaus ois ihanaa? Ei tarvitse kertoa, mut meil kaikilla on se tyyppi heti mielessä. Sit ku lähtee sitä tutkimaan just tällä sun kuvaamalla tavalla, et mitä se tarkkaan ottaen on mitä mä haluaisin siltä toiselta ihmiseltä. Sieltä alta paljastuu varmasti tarpeita ja sit sielt paljastuu meidän haaveet, ja meidän haaveissa näkyy meidän arvot, se mikä mulle aidosti olis tärkeetä. Se vastaa elämän – mun mielestä vaikeimpaan kysymykseen ja kysymykseen, joka erottaa sen jostain välimallista. Eli mitä mä haluan. Mitä mä oikeesti haluan ja sithän siitä pitäis siirtyy sinne suuntaan, et mikä estää mua kokeilemasta. Liikkumasta sinne suuntaan jota mä haluan ja miks mä käytän sitä energiaani, esimerkiksi siihen, et mä yritän vähätellä sitä jolla on se  jonka mäkin voin saada tai mä voin  ainaki yrittää. Niin siks kateus on musta ihan valtavan kiinnostava tunne, kun siihen alkaa pureutua. Siks musta on ällistyttävää, että ei ole nyt opin tutkittu keskuudessa ollu kauheesti suosikki.


Kujala: Joo, mä luulen et jollain tavalla sitä on pidetty sielläkin semmosena tabuna. [Et se ei oo ollu] Psykoanalyytikot toki, heitä on kiinnostaneet nää, mut jos ajatellaan silleen ‘’main stream’’ tutkimusta. Se ei oo ollu kyllä pelkoja ja myös häpeä jota ajatellaan yleisesti häpeää aikamoiseks tabuks, niin se on ollu paljon kiinnostavampaa.


Paikkari: No mun piti just kysyä, että miksi te luulette, että kateudesta on niin vaikea puhua? Mainitsit jo häpeän, mutta.


Perho: Niin. Nimenomaan sen häpeän takia, että jos mä tunnustan sen mun kateuden, niin mähän paljastan omaa epätäydellisyyttä. Mä joudun kohtaamaan sen, että kaikki mun tarpeet ei välttämättä täyty. Mä oon jossain väärässä paikassa, mä oon jostain osaton ja usein on paljon helpompaa kieltää se jopa itseltään. Sillonhan alkaa usein vähättely, että ‘’No, enhän mä edes haluis olla laiha’’ – Tämä siis kumpusi jostain, psykoanalyysista puheen ollen. Mut et, se tekee näkyvämmäks sun osattomuuden, sun epätäydellisyyden, kaiken sen mitä sulla ei oo. Se voi olla tosi kivuliasta, oikeesti. 

Kujala: Joo ja mä uskon, et tohon liittyy myös sellanen vuosisatojen, varmaan vuosi tuhansienkin oppiminen. Jos ajatellaan ihan raamattua, miten siel on puhuttu kateudesta. Sit mennään siihen, et miten kateudesta tyypillisesti esitetään – just vaikkapa mediakuvastossa. Niin usein puhutaan kateellisista ihmisistä. Mä en tykkää sanoa kateellinen sen takia, että se on hirveen leimaava. Mä mielummin aina saivartelen ja sanon et kateutta kokeva ihminen, ja sit toimittajat on sillee ‘’mitä väliä sillä on mitä tähän artikkeliin nyt kirjotetaan’’. Sil on just väliä, et leimaako se ihmistä kokonaisuutena se tunnekokemus vai onks se jotain vähän vierasta se tunne. Mun mielestä se kateuden representaatio on myös, paitsi et se on myös katkera ja pahansuopa - se on aika usein myös sukupuolittunu, eli et monesti kateutta kokeva ihminen on  yhtä kuin sellanen katkera pahansuopa ämmä. Ja se tekee mun mielestä myös aika ymmärrettäväksi sen, et miks meil on vaikee myöntää sitä, et hei,  mullakin on näitä kateuden kokemuksia.

Paikkari: Se on muuten totta. Kun sitä alkaa purkaa, sillä kateudellahan on ihan tosi paska maine, siis sillä sanalla.

Kujala: Mm, kyllä.

Perho: Tottakai tai siis must se on hirveen luontevaa, että sillä on. Sit mua kiinnostaa se mitä sä sanoit Emilia tuol alussa, että onks se niin sanottu hyvä kateus edes se sama tunne kuin se  tuhoava kateus. Se oli must mielenkiintosta. En oo viel ehtiny ajattelee tota loppuun täs keskustelun aikana, mut tuli vaan mieleen, että kuinka paljon niis on samaa. 

Paikkari: Niinpä.

Kujala: Kyllä. Esimerkiks kateus kirjassa on sellanen harjotus missä voi kokeilla pystyyks kateutta, joka syö sisältä ja saa painamaan toista alas muokkaamaan semmoseks vähän hyödyllisemmäks. Ehkä vois sanoo sopeutumista edistäväks. Miettiikin just sitä toisen ihmisen tarinaa ja kaikkee mitä siel on taustalla. Myös kyselee itseltään onko se mitä tolla ihmisellä on oikeesti multa pois, vai onks se ehkä merkki siitä et mäki voin saada jotakin samaa tai toteuttaa mikä on mun just arvojen mukasta tai merkityksellistä. Se on tosiaan semmonen tieteessä käynnissä oleva debate, että hetkinen yks kateus vai kaks.

Paikkari: Niinpä. Kun tossa alussa esittelin tätä teemaa, niin sanoin et jotenki se mielletään usein tämmöseks suomalaiseks kansantaudiks. Koetteko te, että me suomalaiset jotenki ollaan erityisen kateellisia vai onks se jotenkin tuulesta temmattu?

Perho: Mä ajattelen tai mul on vähän sellanen fiilis et toi on harha, koska ihminen on samanlainen kaikkialla, huolimatta siitä kansallisuudesta tai muista kulttuurisista seikoista. Mä luulen, et se perus ihminen ja ne tunteet on meijän ainoo esperanto. Mul on yks kaveri joka asui pitkään Hollannissa ja se sano et hollantilaiset sanoo aina et ‘’me hollantilaiset olemme poikkeuksellisen kateellista kansaa’’. Okei, lyhyt otanta, mut mä otan tota pikkusen vaarallisena yleistyksenä. Varmasti olen sitä itsekkin käyttänyt 6000 miljoonaa kertaa, mutta mä pidän sitä sen takia vaarallisena, jos me heitellään tämmösiä, että kaikki suomalaiset on ovat niin kateellisia, sun on ihan turha yrittää ja kaikki mainosalan ihmiset kadehtii toisiaan pää ja ässä. Sit siit vähän alkaa tulla totta ja se alkaa ehkä jonkun verran ohjata meijän käyttäytymistä. Mun mielestä tätä argumenttia käytetään välillä myöskin alibina sille, ettei ite viittitä tsempata tarpeeks. Ei täst tuu mitään, ei tääl Suomes voi yrittää, ku tää on tämmönen kateellisten maa, jos ymmärrätte mitä tarkotan.

Kujala: Mä tunnistan ton. Ja itse asiassa mä en oo löytäny viel tähän päivään mennessä luotettavaa kansainvälistä vertailevaa tutkimusta, joka osottaisi tän tosi kuluneen sanonnan, et suomalaiset on kateellisinta kansaa. Kyllähän sitä viljellään tosi paljon arkipuheessa ja välillä näkee mahollisuutta siihen. Tavallaan puhutaan siitä, et suomalaiset on kateellista kansaa ja ei ne siellä Amerikassa oo näin kateellisia. Tai jos on, niin se on sitte sitä hyödyllistä kateutta, mutta mä en kans oikeen usko. Toi oli hyvä näkökulma must mitä Anna sano, et siit tulee helposti semmonen itseään toteuttava ennuste myös. Se tuli mieleen vielä tosta kateudesta, et sehän on myös sosiaalisissa tilanteissa hirveen tehokas lyömäase myös, hirveen tehokas vaientaja. Kun heität sen kateuskortin ja sanot toiselle ihmiselle, et sä oot vaan kateellinen. Siin on aika aseeton, et mitä sä sit voit hirveesti sanoo. [Perho: Enpä oo.]

Perho: Mutta kyl sit toisaalta tähän samaan hengenvetoon on pakko lisätä, et mun mielestä Suomi on valtavan menestyskielteinen tai suhtaudutaan jotenkin hirveen ynseesti siihen et joku pärjää. Mä en tiedä onks se, että me ollaan edelleen aika tasa-arvonen maa, meil on historia joka on jotenkin kannustanut siihen, että kaikki tekee yhtä paljon yhtä aikaa. Tai siis tämmöseen vähän janttemaiseen suuntaan, et mä en tiedä kytkeytyyks se kateuteen vai sit johonkin muuhun. Nyt mä oon vähän ehkä pikkusen eri mieltä itteni kanssa, onneks tääl on myös psykologi studiossa, mut joo. 

Paikkari: Joo siis, ehkä lyhyesti tässä päästään aasinsiltana vielä siihen, että jos puhutaan työelämästä ja kateudesta, kun tästä kulttuurista siirrytään sinne päin. Ootteks te esimerkiksi itse sitten töissä tai työpaikoilla kohdannu kateutta? Tai esimerkiks käsitelly ammattinne puolesta, esimerkiks työpaikalla tapahtuvia konflikteja, tai miten se on teille näyttäytyny?

Kujala: Niin, jos mä mietin psykoterapia työtä, tai jos käy puhumassa jossain organisaatioissa tai työ-ohjaamassa, aika monesti ihmisen voi olla tosi vaikee tunnistaa sitä kateuden tunnetta. Mä veikkaan et se johtuu ihan siitä, et meil ei oo sanoja sille. Just ku mainitsin aikasemmin sen pinkin lapion, niin muistan vaan kun ystäväni lapsi todellakin varasti toiselta lapselta tämmösen pinkin lapion. Mäkin lähdin torumaan siinä et, ‘’ei saa olla tommonen tuhma, et ei saa tehä tommosta’’. Ja huomasin, et itekkään en osannu edes ammattilaisena hänelle sanottaa sitä tunnetta, et hei, kyse on kateudesta. Eli mä veikkaan, et meil ei oo ees sitä tunne sanaa välttämättä tilanteissa. Me saatetaan kokee et joku ärsyttää meitä, tai me koetaan epäoikeudenmukaisuutta tai mitä ikinä me koetaan, kun me itse asiassa koetaan kateutta. Se on yks sellanen haaste siellä.

Paikkari: Kyllä. Ite oon huomannu tässä kun kuuntelin sun kirjaa ja sitten oon vähän lukenu aiheen ympärillä niin, on myös alkanu pompsahdella tilanteita mieleen, jossa on ollu vähän ehkä ymmällään. On vaikka itse kohdannut jotain mielestään epäreiluja tilanteita tai sitten on itse ollukkin kateellinen. Sitä on kyl alkanu myös tän kautta analysoimaan noit tunteita, että ehkä kateus olikin taustalla jossain näissä hetkissä.

Perho: Totta, hyvä arvaus. Koska just niinku äsken puhuttiin, et ku se itteekin vähän hävettää nii sitähän ei oo kiva myöntää itselleen. Että mä oon oikeesti kateellinen ja siks mä ehkä suhtaudun jotenkin arrogantisti tai vähättelevästi tai muuten. Mutta mä tykkäisin kattoo tätä vähän niinku toisesta suunnasta, et mulle itelle kyllä siitä kateudesta on ollu ihan valtavan paljon hyötyä. Mun ura perustuu itseasiassa hyvin pitkälle siihen, että mä oon benchmarkannu ihaillen tyyppejä ja sit mä oon sillee sairauden rajalla, pakkomielteen omaisesti ottanu selvää, et mitä toi tyyppi on tehny. Tavallaa tutkinu just sitä mitä siel pimeydessä on tapahtunu. Mitä se on opiskellu? ketä se tuntee? mitä se tekee? missä se on ollu hommissa? mitä se ajattelee? ketä se guruttaa? Ja vaik se on ollu ajoittain noloa, niin sillon tällön mä oon ottanu yhteyttä jopa näihin tyyppeihin ja kysyny et saanko tarjota lounaan. Sillon se kateus niinku suplmoituu ehkä semmoseks tekemiseks, et mä pyrin samaan. Se ei oo kilpailu eikä semmonen et mä haluan lyödä ton tyypin sen omassa lajissaan, vaan mä haen sieltä inspiraatioo ja motivaatioo siihen pitkään työhön et miten mä voisin päästä sinne missä toi on jo. Siit on ollu ihan hirveesti hyötyä, mutta se lähtökohta on oikeesti saattanu olla vähän jotain sen kysymyksen tiimoilta, että kenen toivoisin kompastuvan ja sit sen tutkimista, et itseasiassa en mä halua et se kompastuu vaan mä haluan vaan tätä samaa mitä silläkin on.

Kujala: Toi on musta hirveen hyvä esimerkki siitä, et miten voidaan tavallaan sellanen sisältä syövä kateus muokata käyttövoimaksi. Tos kysymyksessä aikasemmin mitä mun piti sanoa, mut unohdin, et tavallaan sillon ku me ajatellaan et me haluttais et jollekkin käy jotain huonosti, niin siin tulee kateuden lähi tunne kyseeseen, eli vahingon ilo. Ja on huomattu, et vahingon ilo liittyy nimenomaan tähän meijän sopeutumista haittaavaan kateuteen.  Toi on niinku mieletöntä, ihanasti Anna kuvas, et miten tavallaan on päässy siitä niinku eteenpäi ja mitä mä voisin tehdä, että mä voisin saavuttaa saman tai jotain mulle itselle tärkeetä.

Perho: Joo, mä mietin vielä tätä ihailevaa kateutta. Se kateuden perus idea on se, että me ollaan kateellisimpia semmosille ihmisille, jotka tekee jotain sellasta mihin mäki pystyisin. 

Kujala: Kyllä. Siel on just se sosiaalinen vertailu pohjalla ja se perustuu samaistumiseen, eli tavallaan tarvitaan semmosta ihmistä joka on pikkusen ylempänä, mutta meil on edelleen se kokemus, et toi on jotain mitä mäki voisin saavuttaa. Me ei vertailla itseämme vaik jonnekki tosi tosi ylös.

Paikkari: Vaikka et lintu ei kuvittele olevansa kala tai toisinpäin.

Kujala: Kyllä.

Paikkari: Toi oli mun mielestä ihan super kiinnostavaa kun purit sen osiin. Tuo ihminen on tehnyt sen, se on mahdollista miten sinne pääsee. Jotenki semmonen mitä pitäis käyttää. Otin heti keinovalikkoon, et pitäis käyttää enemmän.

Perho: Kiva et otit, koska mikä mul tuli täs ihailusta mieleen, niin joskus musta tuntuu et se ihailu voi johtaa semmoseen lannistumiseen tai alistuneeseen ajatukseen, et okei, toi on jo tuolla ja mä oon vaan täällä. Sit mä vaan vähän ihailen sitä enkä yritä itse samaa, vaikka mä ehkä haluaisin. Kannattaa vähän tarkastella, et ooks mä täysin vilpitön vai onks tää enemmän semmosta perin periksantamatonta. Ku must tuntuu et mitä mä tolta toiselta haluaisin, niin mä en pysty siihen tai se on jotenkin liikaa. Mut sit ku rupee keriimään niitä tyyppejä, taaksepäin – jostain syystä mä ajattelen nyt Madonnaa, joka on mun mielestä maailman saavuttamattomin ihminen. Eräänä päivänä se hyppäs tuntemattomana taksin takapenkille ja vie mut sinne mis kaikki tapahtuu.  Ja siitä se stoori sit alkoi. Eikä se sillon ollu ketään.

Paikkari: Niinpä. Kyllä. Tosta tuli mieleen vielä, mitä puhuitte siitä mitä kadehtii ihaillen. Sen pitää olla jotenkin itselle saavutettavissa, mutta miten sit sellasissa tilanteissa, kun esimerkiksi tää kala ei voi lentää ja niinpäin pois, niin jostain luin, että kateuden vastavoima ois kiitollisuus. Mut onko kiitollisuus sitte keino siihen, et jos mä tiedän et mä en voi saavuttaa jotain asiaa, niin sit mun pitäis vaa yrittää olla kiitollinen siitä mitä on.

Perho: Kiitos siitä, että olen tällainen luuseri. 

Kujala: Onhan toi jalo asia, mut on jotenki vaikee nähdä, et se ihmistä ihan täysin siinä tilanteessa lohduttaa. Kyl mä aattelen et kateudella on muitakin vastavoimia, yks vois olla esimerkiks empatia, mut sit vois olla myös semmonen autenttinen ylpeys. Mä itseasiassa ehdotankin teille, et seuraava podcast mitä teette, nii tehkää ne hitto ylpeydestä, koska se on myös tosi mieletön tabu meillä tässä maassa ja linkittyy myös siihen et saatko sä olla ylpeä omista saavutuksista.

Paikkari: Kyllä. Se ois hyvä jatko tälle myös.

Perho: Kaikki kuolemansynnit peräkkäin.

Paikkari: Tota, sitten hei muuten. Meillä oli teille pieni kotitehtävä kateudesta. Elikkä pyydettiin teiltä kateuden tunnustusta jo vähän niinku etukäteen valmisteltuna. Elikkä ketä te kadehditte? Elikkä se voi olla esikuva, idoli tai vaan muutenvaan joku merkittävä ihminen tiedän omassa elämässä. Nyt ois tarkotus sitte tehdä tämmönen kateuden tunnustus tässä julkisesti, kaikelle kansalle. Haluutko Emilia alottaa?

Kujala: Joo. Mä mietin et täs ois ollu moniakin kelle ois voinu tehä tän. Maaret Kallio tietysti niinku toinen julkista työtä tekevä kirjailija/psykoterapeutti, Minja Koskela, jota fanitan paljon. Jenni Anakkaa en nyt ainakaan ottanu, koska just viime viikolla yhessä toisessa podcastissa julkistin kateuteni Jenniin Anakalle siitä, miten supliikki hän on aina sosiaalisissa tilanteissa, mutta  mä valitsin nyt tunnustaa kateuteni Maria Veitolalle, ja katotaan saanko mä selvää näistä mun junassa kirjottamista muistiinpanoista. Eli, haluaisin tunnustaa kateuteni Maria Veitolalle. KAdehdin sinussa sitä, että olet paitsi huippuammattilainen, myös tosi cool muija. Minussa herättämäsi kateus on ihailun sekaista. TIedän, että julkisen työn tekeminen ei aina ole helppoa, varsinkin kun herättää ihmisissä tunteita ja niitä heijastetaan meihin takaisin. On ihanaa, että et ole piilottanut herkkyyttäsi vaan kerrot avoimesti miltä ikävien viestien ja kommenttien saaminen tuntuu. Toivon, että tulevaisuudessa pääsisin joskus sun haastateltavaksi. Kateellisin terveisin, Emilia, se tyttö joka öähetti sulle päiväkirjan joskus radiohelsingin toimitukseen ja se sama tyttö, joka tällä hetkellä hävettää et storytel gaalassa tuli juttelemaan sulle kynsitupsuista.

Perho: Nyt on ihan pakko kysyy, et mitä on kynsitupsut?

Kujala: Mun täytyy näyttää tän jälkeen sulle video, mut mul oli siis näissä kynsissä, itse asiassa, maailman hienoimmat sellaset vähän niinku tigerissa on niitä kynsiä, mis on semmonen tupsu päässä, nii oli semmoset pinkit tupsut magneetilla kiinni. Ja sit mä menin tuomariston jäsenenä storytel gaalaan ja olin sillee nyt vapise Maria Veitola, mul on tosi upeet kynnet, ja et toivottavasti näist voi kehittyy joku hyvä keskutselu Marian kanssa. Mutta, koska magneetit, jo ennen ku se gaala alko ne oli hävinnyt ja sit mä kujeskelin siellä ja etsin mun kynsitupsuja, kyselin Marialta, joka ei ollut nähny, mutta hän lupas ottaa ne talteen jos löytää.

Paikkari: Mahtava tarina ja tunnustus.

Kujala: Jälkeen päin tietysti nolotti, että mitähän tuli taas höpöteltyä.

Paikkari: Kiitoksia. Mieletön tunnustus, miltä nyt tuntuu?

Kujala: Ihan mukavalta, ja ainaki mä oon päässyt puhumaan paljon kynsitupsuista vaikka mä en oo päässy esittelemään niitä niin paljon.

Paikkari: Nyt pitää kyllä nähä kuva tän jälkeen.

Kujala: Kyllä.

Paikkari: Entäs Anna sun kateuden tunnustus?

Perho: Joo mä tunnustan kateutta tämmöselle Mel Robbins nimiselle hahmolle. Se on semmonen, vissiin ihan saman ikänen - jenkki muija, kuin mäkin. Ammatiltaan valmentaja, kirjailia, self-help guru ja tota mä oon kirjottanu Melille näin, ‘’Moikka Mel. Kadehdin sun menestystä ja sitä, että olet syntymä laiha, sinun karismasi on ilmeistä. Minussa herättämäsi kateus on pääsääntöisesti hyvälaatuista, koska inspiroit minua ja olen pöllinyt sinulta todella paljon ideoita. Oikeasti myös vituttaa, koska sinulla on enemmän sitä, mihin minäkin pystyisin. Tiedän, että sinulla on ollut elämässäsi hyvin vaikeita vaiheita, jonka vuoksi menestystäsi on aavistuksen helpompi sietää. Toin, että tulevaisuudessa olen vähintään yhtä paljon kuin sinä, noin ammatillisesti. Laihaa minusta ei tule. Terveisin Anna Suomesta. Ps, meillä on samanlaiset silmälasit.’’

Paikkari: Täydellinen. Kiitos. Kiitos paljon hienoista tunnustuksista ja tosi kiinnostavasta keskustelusta ja ehkä myös tota heräsi pieni ihailun sekaista tunnetta tässä keskustelun aikana ja teihin tutustuessa. Joten, kiitos, että tulitte EnvyCastiin ja toivottavasti päästään keskustelemaan joskus toistekkin.

Kujala: Kiitos kutsusta, tää oli ilo.

Perho: Kiitos, tää oli ilo. Hyvä aihe.

Paikkari: Kiitos.