Kaius Niemi – Onko journalismissa sijaa kateudelle?

Paula Sonne: Tervetuloa EnvyCastiin tässä podcastissa keskustellaan kateudesta. Kateutta pidetään ehkä vähän b-luokan tunteena, mutta me täällä luovassa toimistossa ajatellaan, että voisiko se olla motivaation lähde, ehkä toimia voimavarana tai jopa olla menestyksen salaisuus? Tässä jaksossa keskitytään puhumaan paitsi kateudesta, niin myöskin totuudesta, kutsumus ammateista ja myös työn riskeistä. Minä olen Paula Sonne ja vedän TBWA:lla viestinnän tekemistä, ja mulla on täällä podcast studiossa vieraana Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi. Lämpimästi tervetuloa, tosi kiva saada sut mukaan.

Kaius Niemi: Kiitokset.

Paula Sonne: Tästä ihan kärkeen lähtisin mieluusti kertomaan muutamia ajatuksia, joita oon kerännyt omilta kollegoiltani, ehkä myöskin vähän lähipiiriltä, siitä mistä Kaius Niemelle voisi olla kateellinen. Toisin sanoen, mitä sinussa ihaillaan ja arvostetaan. Luen täältä millaisia ajatuksia, on noussut. Kaius Niemen pitkä ura journalismin parissa inspiroi ja kertoo kutsumustyöstä. Toimittajan työ ja legit ulkomailla ovat antaneet sielun sivistyksen lisäksi kunnioitettavan leveän perspektiivin maailmaan ja valtavan yleissivistyksen. Kaius on sananvapauden sankari ja ihmisläheinen johtaja. Hän toimii pelottomasti ja antaumuksella demokratian totuuden puolesta. Minkälaisia tunteita tällainen listaus herättää?

Niemi: Ensinnäkin ainakin vau, hienoja sanoja. Tässä suorastaan tulee kateelliseksi, että kenestä näin puhutaan, olenko se minä? Ehkä siinä on sen tyyppinen juttu, kun on mahdollisuus tehdä töitä sellaisessa instituutiossa, kuten Helsingin Sanomat, jota on tehty kolmella eri vuosisadalla, niin se on etuoikeus. Tietyllä tavalla se lehti on meillä tekijöillä kulloisessakin ajassa lainassa, ja silloin kun näin on, niin täytyy yrittää olla joka päivä sen lehden arvoinen ja mittainen. Se lehti kuitenkin loppupeleissä elää ja hengittää, ja on olemassa sellaisenaan sen kulloisenkin tekijä sukupolven näköisenä. Tavallaan se on semmoinen velvoittava asia, se miten me pärjäämme, on oikeastaan muiden arvioitava, että milloin onnistutaan ja milloin epäonnistutaan. Kun lehden taustalla on näitä hienoja arvoja, kuten pyrkimys totuuteen, avoin demokratia, tasa arvo ja sen tyyppisiä asioita. Ja silloin sillä on hirveän suuri merkitys, kun ajattelee, että onko työ merkityksellistä vai ei. Sitten sitä yksilönä yritetään siellä uida ja pysyä pinnalla.

Sonne: Soitetaan sitä soitinta, joka on nyt lainassa. Tää on mahtava ajatus.

Niemi: Stradivarius joo.

Sonne: Sä olet työskennellyt merkittävissä mediataloissa muun muassa yleisradiolla ja nelosella. Sä olet ollut maailmalla kuuden vuoden ajan, Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajana ja myös Brysselin kirjeenvaihtajana. Palattuasi Suomeen sä toimit Sanomalla erilaisissa vastuu tehtävissä, muun muassa Hesarin toimituspäällikkönä, Ilttasanomien päätoimittajana, ja nyt vuodesta 2013 olet luotsannut Helsingin Sanomien vastaavana päätoimittajana. Sut on palkittu arvostetulla vuoden journalistipalkinnolla vuonna 2002, ja tää oli Afganistania koskevasta raportoinnista. Lisäksi sä oot saanut vuoden journalistinen teko palkinnon, Land of Free Press -kampanjasta vuonna 2018.

Tää on ensinnäkin todella komea listaus ja nousujohteinen ura. Millaista roolia kateus on näytellyt sun sun työ elämässä, oletko kokenut muualta kateutta?

Niemi: Jos mä oon kokenut kateutta, niin mun on ollut vaikea sitä tunnistaa. Se on hyvin subjektiivinen se arvioi, että onko joku selkeästi jotain. Esimerkiksi jos olisi tullut todella isoja vastoinkäymisiä, niin sitä helposti saattaa projisoida, että nyt se on tapahtunut sen takia, että joku on ollut kateellinen. Mulla on ollut hirveän iso tuuri eri työvaiheissa ja työuran vaiheissa. Varsinaista kampittamista tai epäreilun pelin henkeä ei juurikaan ollut, jos sellaista kateus esimerkiksi voisi mahdollistaa tai luoda. Sitten taas kilpailun maailma on sellainen, että jos ajatellaan suomalaista mediatilaa, jossa on on suuria viestimiä ja tiedotusvälineitä, jotka ihan aidosti kilpailevat keskenään. Mikä on siis hyvä asia, koska silloin se sparraa koko ajan. Siinähän tietyllä tavalla on erilaisia kerrostumia, jossa kilpailun yksi ylläpitävä voima voi olla tiettyyn kateuteen liittyvät asiat. Sen voi kyllä kääntää positiiviseksikin, että kilpailua ei varmaan ole ilman tiettyjä kateuden tunteenpiirteitä. Välillä voittaa ja välillä häviää siinä kilpailussa, se kuuluu asiaan. Mä uskon, että siinä kilpailukentässä on voinut kokea kateutta, esimerkiksi silloin, jos kaverit tai naapurit on onnistunut paremmin. Jos luetaan, että se kateus olisi voinut olla haastajien käyttövoima, niin sehän on hyvä. Mutta ehkä uran varrella vähemmän on ollut semmoista kateus kampitusta tai muuta, että kauhean kivoja kollegoita on ollut ympärillä ja se on ollut se puoli, joka on ainakin hyvin. Ne tunteet on pystytty peittämään, että ne ei ole ainakaan haitannut sellaisessa mielessä.

Sonne: Toi kilpailu onkin todella mielenkiintoinen, ja mä vähän tartun siihen kiinni,. Tietysti työssä, jossa ollaan aika luovien tuotteiden kanssa tekemisissä, toimituksellinen työ minusta on juuri tällaista. Onko se vain Suomen rajojen sisäpuolella vai näetkö kilpailukenttää myös laajemmalti? Voiko sieltä ulkomaisista toimijoista ottaa oppia tai minkälaisia sparraajia tästä kentästä löytyy?

Niemi: Voi ottaa tosi paljon. Jos me ajattelemme meidän kilpailukenttää, niin suomalaiset gaiffarit on vaan yksi puoli sitä, jos me ajatellaan kuluttajien ajankäyttöä ja missä me kilpaillaan. Siellä on ihan yhtä lailla samalla viivalla sosiaalisen median kanavat ja osittain varmaan myöskin ulkomaiset mediat. Ihmiset hakevat tietoa hyvin erilaisista paikoista. Täähän on kiinnostavaa, että luetaanko Ukrainan sodasta vai katsotaanko Ukrainan sodasta videoita. Tääkin on aika iso kysymys, joka liittyy tähän samaan äsken mainittuun, että on tosi paljon sillä kentällä muutoksia.

Me ollaan perustettu Dagens Nyheterin, tanskalaisen Politiken lehden ja norjalaisen Aftenposten lehden kanssa tämmöinen Nordic Subscription Forum joitain vuosia sitten. Me ei olla toistemme kilpailijoita, vaan meillä on samat legacy-median haasteet, eli miten me digitalisoidaan riittävän nopeasti, että me pystytään pitämään nää journalistiset kapasiteetit päällä tulevaisuudessa. Miten me saadaan nuorempia tilaajia ja lukijoita tähän faktapohjaisen viestinnän ja faktapohjaisen maksullisen journalismin piiriin? Me vaihdetaan aika paljon kokemuksia. Toissa päivänä esimerkiksi, sen sijaan että me oltaisiin kadehdittu toisiamme, niin me jaettiin kokemuksia siitä, miten tää Ukrainan tilanne ja Venäjän hyökkäyssota on vaikuttanut tekemiseen ja minkälaisia sisältöjä on tehty, minkälaisia lukijamääriä on ollut, miten se on vaikuttanut ja niin edelleen. Se oli hirveän kiva aina niissä keskusteluissa, että kyllä ihan aidosti ja vilpittömästi onnitellaan niistä hyvistä tuloksista, jossa on esimerkiksi journalistisesti pystytty saavuttamaan jotain. Pitämällä esimerkiksi toimittajia hyvin vaikeissa olosuhteissa paikan päällä, raportoimassa koko ajan. Ja jos sieltä on saatu tärkeitä juttuja aikaiseksi, joilla pystyy valottamaan kotimaisille yleisöille mitä oikeasti tapahtuu. Kyllä sitä kokee iloa. On semmoisia kysymyksiä, että ’’hei mitäs te olette keksinyt? Oletteko te keksinyt tän ympärille uusia innovaatioita?’’ ja näin poispäin. Sitten jos kaverit on ollut kekseliäämpiä, niin kyllä siellä pieni semmoinen kateuden vilahdus voi tuntua. Silloinhan se toisaalta voi viedä siihen, että hei, tota pitää benchmarkata, tuota pitää miettiä ja ehkä me keksitään joku oma versio tästä. Kyllä mä uskon, että kansainvälisesti meillä on aika paljon tähän liittyvää hyvää. Tässäkin mittakaava on tosi tärkeää, jos me ajatellaan perinteisen median digitalisointia. Hirveän helposti ajatellaan, että esimerkiksi Yhdysvalloissa tää digitalisaatio on hirveän pitkällä, mutta jos me katsotaan perinteistä media teollisuutta, niin ei Yhdysvalloissa ole hirveän montaa sanomalehteä, joilla on enemmän digitaalisia tilaajia kuin printtitilaajia. Ne joilla on, on ihan tuttuja meille kaikille; Wall Street Journal, Boston Globe, Washington Post ja New York Times. Esimerkiksi pari vuotta sitten kun kävin Los Angeles Timessä, 42 miljoonan ihmisen osavaltiossa nimeltä Kalifornia. Los Angeles Times:lla oli absoluuttisesti vähemmän digitaalisia tilaajia, kun Hesarilla viiden ja puolen miljoonan ihmisen maassa. Ehkä me ajatellaan, että me voimme olla edelläkävijöitä ja benchmark on myöskin maailman mittakaavassa tässä ajassa. Meitä auttaa se legacy, että on ollut hyvin kiinteä suhde yleisöön jo silloin sieltä printtiä ajalta lähtien. Nyt meidän pitää vaan siirtää seuraaville sukupolville, jolloin jos me saadaan ulkomaailman olemaan vähän kateellinen meille, niin se voi olla osa suurempaa tarinaa. Se voi kertoa sitten Suomesta tämmöisenä kulttuurisena entiteettinä, joka arvostaa yhtenä vapauden lähteenä vapaata ja faktapohjaista tiedonvälitystä. Silleen me ajatellaan.

Sonne: On ihana olla myös itse välillä se benchmark. Kerro vähän mitä voisi kuulua niin sanottuun normaaliin päivään. Millainen voisi olla se päätoimittajan päivä? Jos kuvailisit vähän semmoista tyypillistä tilannetta mitä siellä voi tapahtua.

Niemi: Haluaisitko kuulla ennen pandemiaa, pandemian aikana, ukrainan sodan tai venäjän hyökkäyssodan aikana? Päätoimittajan arki on hyvin erilaista. Nythän esimerkiksi tällä hetkellä, kun me eletään tämmöistä post-pandemiaa aikaa, niin nythän on valtavasti tarvetta tavata ihmisiä. Sehän on aina valtavan hienoa päästä fyysisesti käymään eri paikoissa, nähdä ihmisiä ja jutella kunnolla. Tässä on patoutunutta kysyntää siis puolin ja toisin sekä itsellä, että viiteryhmillä. Myöskin tosi tärkeä piirre on se, että miten ylläpidetään luovan asiantuntijayhteisön koheesiota. Nyt jos on ymmärtää olla kaukaa viisas, niin pomojen pitäisi satsata tosi paljon kannustavaan johtamiseen ja siihen lähituntumaan. Kysyä riittävän usein, että miten sulla menee? koska niitä kahviautomaatti hetkiä on ollut hyvin vähän. Päätoimittajille kahviautomaatti hetki tarkoittaa sitä, että kun sä satut randomisti tapaamaan jonkun kollegan, niin sä voit taputtaa sitä olkapäälle ja sanoa, että olipa muuten helkkarin hyvin tehty ja kiittää siinä arjessa. Tää kaikkihan on jäänyt puuttumaan. On ollut teams-palavereita, jotka on etukäteen ohjelmoitu ja niissä sä voit heilutella ruudun kulmasta palloille, että hyvin menee. Ei se kyllä mitään tunne jälkeä luo. Sen takia tuommoinen luova kutsumuksesta kumpuava asiantuntijayhteisö, joka elää ja hengittää sitä hetkeä, niin siitä pitää pystyä pitämään huolta. Mä luulen, että sille on eniten sitä patoutunutta kysyntää. Niin media-alalla kun muillakin aloilla, että varmaan mainostoimisto alalla ja ja mediatoimisto puolella kanssa.

Sonne: Tunnistan aivan täysin, just nää tämmöiset mikro-keskustelut mitkä oikeastaan luo sitä kulttuuria parhaimmillaan. Ne on niitä välivitsejä siellä täällä ja just nää kahviautomaatti hetket, tunnistan täysin tämän väitteen. No tää kannustaminen on tietenkin super tärkeetä, mutta olisiko jotain muuta semmoista luovan organisaation johtamisessa mitä erityisesti nostaisit? Joka on tässä ajassa tärkeätä, kun me ei olla tavattu toisiamme tarpeeksi.

Niemi: Varmaan se on semmoinen itsetuntemus ja itsetunto, että se pysyy kohdillaan. Jos alkaa hirveästi epäröidä omia kykyjään ja se voi käydä meille kaikille. Sehän on hyvin taannehtivaa. Joku puolittainen lause teams kokouksen keskellä saattaa viedä etänä olevalta ihmiseltä uskon omiin kykyihinsä. Se on hyvin arbitraarista käytännössä mitkä kaikki asiat voi heikentää koheesiota ja itseymmärrystä, tai itseluottamusta. Tietyllä tavalla siihen pitää kiinnittää huomiota ja se on aika hankalaa, koska sitä on hyvin vaikea aina ymmärtää, että miten suuri merkitys yksittäisillä sanoilla ja vaikutelmilla on. Itse luulee puhuvansa kauhean nätisti ihmisille, mutta sitten toinen ei välttämättä ajattelekaan. Annastiina Nykänen meidän toimittajamme, joka kirjoitti tästä korona ajan alussa, silloin keväällä 2020. Mahtavia juttuja nimenomaan tästä psykologisesta puolesta. Tavallaan tuotti semmoisen käsitteen kuin koronan jälki, joka oli niinku tietyllä tavalla, että minkälaisen korona jäljen kukin jättää.

Itse asiassa se kysymys on edelleen relevantti, että minkälaisia koronan jälkiä olemme taaksemme jättäneet. Erityisesti varmaan pomoilla on relevanttia kysyä, että se jälki voi olla positiivinen, se jälki voi olla negatiivinen, voi olla jotain siltä väliltä. Se voi olla molempiakin. Jolloin vastaus on kysymykseen, että jälleen kerran ihmisten itsetunnosta huolen pitäminen ja, että ihmiset ymmärtäisi, että he tekevät tärkeätä työtä ja pärjäävät hyvin on kauhean olennaista. Se on ihan sellaista perus psykologista puolta, turvallisuudentunteen luomista. Joka ei tee sinänsä helpoksi palautteen antamista, koska kyllä korjaavaa palautetta pitää antaa. Sitten jos se menee ihon alle ja alkaa vaikuttaa negatiivisesti, niin siinä voi mennä itsetunto. Kateus saattaakin olla sellainen asia, joka lyö niin paljon päälle esimerkiksi siten, ettei enää osaakaan iloita kollegan onnistumisista ja niin edelleen. Kateus on semmoinen, että se voi olla tosiaan voimaannuttava asia, mutta myöskin lamauttava. Vähän semmoista tasapainoilua tää on.

Sonne: Olisi tosi mielenkiintoista jutella vähän rohkeudesta, ja myöskin riskeistä mitä siihen liittyy. Mä uskaltaisin väittää, että meillä on tiettyihin medioihin erityisiä siteitä ja suhteita, jotka koetaan jopa jollain tavalla yhteiseksi omaisuudeksi. Mä näen siihen useita syitä, joista ehkä nostan muutaman. Me kuitenkin valitaan viettää vapaa-aikaamme näiden medioiden parissa, ja me koetaan niiden äärellä tosi suuria tunteita. Tää tekee ehkä siitä roolista jollain tapaa astetta tärkeämmän, jos ajatellaan brändejä.

Mä näen, että tää saattaa myös tehdä sinun roolistasi astetta paljaan ja julkisemman, ja jollain tapaa yhteistä omaisuutta. Tunnistatko sä tän tyyppistä väitettä, että kaikilla olisi suhde sun työn kanssa?

Niemi: Mä ehkä tunnistan, että ihmisillä on suhde Hesariin, esimerkiksi perheenjäsenenä. Jos me ollaan onnistuttu, niin se lehti on perheenjäsen, ja perheenjäsenen kanssa sä oot jonain päivänä samaa mieltä, jonain päivänä sä riitelet sen kanssa. Se lopputulos on se, että sä et oikein osaa olla ilmankaan ja etkä haluakkaan. Se on musta tervesuhde, koska jos me tehdään toistasataa juttua joka päivä, niin ei ne kaikki jutut voi miellyttää. Eikä me voida lähteä siitä, että meidän jutut lähtökohtaisesti miellyttäisi kaikkinensa. Tai meidän pääkirjoitusten mielipiteet tai yksittäisten toimittajien kirjoittamat näkökulmat herättäisi nyökyttelyä, tai meidän jutut altistaa ihmisiä hyvin erilaisille mielipiteille, joka ei ole some maailmassa ja nykyajassa mitenkään erityisen helppoa. Jos se fiilis, että on perusluottamus siihen, silloin ollaan lähellä perheenjäsenen roolia. Päätoimittajan tehtävä ei ole välttämättä olla henkilönä ihan hirveästi läsnä. Vaan antaa meidän toimittajien puhua, kertoa ja näkyä. Päätoimittajan tehtävä on enemmänkin mahdollistaa ja pitää huolta siitä, että tää kaikki tulee jatkumaan myös tulevilla vuosikymmenillä, eli olla pikkaisen taustalla.

Mä ajattelen, että kun aloitin kaupunkitoimituksen esihenkilönä 2005 ensimmäisenä pomo pestinä, niin hyvän olon tunne oli musta aivan hämmästyttävää. Kun huomasi, että vitsi mulla on toimittaja, jonka mä pistän keikalle ja se tekee paljon paremman jutun kuin itse olisin tehnyt. Vähän niinku käänteistä kateutta. Tietyllä tavalla se on hyvä, että hän teki sen, enkä minä. Se oli jotenkin semmoinen humalluttava tunne. Parhaat päivät liittyy tietyllä tavalla siihen, että kun omat tyypit onnistuu ja tulee hienoa jälkeä ja voi nostaa handout pystyyn ja sano, että enpä olisi itse osannut. Mä luulen, että toimitusyhteisö pystyy parhaimmillaan laajemminkin kääntämään tän homman. Itse asiassa tää kateus asia on sillä mun mielestä semmoinen ratkaiseva. Mä muistan, kun tulin Hesariin kesällä vuonna 1998 ja jatkoin vielä nelosen uutisissa sen jälkeenkin, mut oli ihan mahtavaa, että siinä vieressä oli kollegoita jotka edelleenkin on meillä töissä. Esimerkiksi Mari Mannin, Petteri Tuohinen, Sami Sillanpää tai Heikki Aitto. Jotenkin se fiilis, että lähtökohta on, että kaikki tiedot jaetaan, sellaiset asiat joista voi olla hyötyä oman jutun tekemisestä. Jaetaan ja jeesataan kaveria. Semmoisessa tilanteessa se psykologinen ympäristö se ei anna tilaa  kateudelle, joka pahimmillaan voisi estää sitä, että auttaa ja jeesaa kaveria. Mä oon itse sosiaalistunut työelämässä siihen, että mulla on ollut niin kivoja tyyppejä ympärilläni, jotka on jakanut mulle kaiken kun mä oon tullut junnuna sisään. Se on opettanut, mut siihen, että jakaminen on faktisesti se tapa millä pystyy luomaan uraa reilun pelin hengessä. Mä oon hirveän kiitollinen siitä, että se yhteisö on ollut, koska onhan toisenlaisiakin työyhteisöjä, joissa lähtökohtana on se, että älä koskaan kerro kaverille mitä sä tiedät tai osaat. Ikään kuin sosiaalistetaan toisenlaiseen malliin ja siinä mielessä mulla on itselläni käynyt ihan helkkarin hyvä tuuri. Ja se kertoo lehdestä myöskin paljon.

Sonne: Millaisia velvollisuuksia tämmöinen julkinen rooli asettaa sinulle, ja onko jotain riskejä mitä sä tunnistat sun työssä?

Niemi: Mä oon aina verrannut kapellimestarin rooliin. Sulla on partituuri edessä, joka lehden tekijälle voi tarkoittaa journalistin ohjeita, lakikirjaa ja Hesarin omia toimituksellisia ohjeistuksia. Niitä luetaan, niitä tulkitaan, sitten mennään ja koetellaan sananvapauden ja lehdistönvapauden rajoja. Se koko toimitus on bändi, ja jokaisella toimittajalla on oma instrumentti, jota se osaa parhaiten soittaa, sillä on joku spesialiteetti. Näistä ihmisistä syntyy just ne jousisektiot ja torvisektiot. Päätoimittajan tehtävä on tahtipuikkoa heiluttaa, yrittää lukea päiviä niin, että rytmi ja tapa soittaa soveltuu siihen hetkeen. Tähän liittyy, ei pelkästään journalismin periaatteet, mut myöskin tyyliseikat. Riski on, että tyylillisesti mennään metsään ja ne on ihan aitoja riskejä. Tehdäänkin jotain sellaista, joka ei sovellu juuri siihen hetkeen tai on outoa tai liian erikoista. Se ei tarkoita sitä, etteikö pitäisi olla rohkea. Journalistin ohjeet ja muut nimenomaan kannustaa siihen, että journalismi olisi mahdollisimman rohkeata. Meidän pitäisi pystyä toteuttamaan sitä niin, että me takaamme yleisölle pääsy tietoon, mitä ei olisi saatavilla ilman meidän journalismia. Se lähtökohta edellyttää todella kovaa rohkeutta, koska se edellyttää valmiutta siihen, että tulisi erilaisia ongelmia tai vastaanotto ei olisikaan hurraata. Mutta jos me tiedetään, että me tiedonvälitys mielessä tehdään näitä asioita ja meillä on perusteet julkaista jotain niin sitten näin tehdään. Ehkä ne riskit menee suunnilleen tuossa noin.

Sitten on arviointia paljon. Ihan semmoisia perusasioita, kuten julkaistaanko jossain tilanteessa ihmisten nimiä tai isoja journalistisia päätöksiä. Nehän on sitä missä kukin päätoimittaja sen riskitason määrittelee.

Sonne: Ne tulee sun pöydälle.

Niemi: Niiden isompien tapauksien pitääkin tulla, että siinä voi olla selkänojana ja taustana. Lähtökohtaisesti sisällöllinen ja tyylillinen ohjaus on sitä arki uunia. Päätoimittajan pitää myös isoista strategisista asioista huolta. Mä ajattelen, että minkälainen Hesari on tulevina vuosikymmeninä. Kuinka hyvin on onnistunut näinä vuosina, jolloin eletään murrosta ja on digitaalinen siirtymä. Viime vuosikymmen oli täynnä vaaran vuosia myöskin tämmöisen isolle lehdelle.

Sonne: Toi onkin kiinnostavaa ajatus jotenkin, että ei tuijotella liikaa sinne peruutuspeiliin, vaikka se legacy on tietenkin todella hieno ja vahva. Se fokus on ikään kuin tulevaisuudessa.

Niemi: Sieltä historiasta pitää ammentaa se DNA. Mä oon paljon puhunut siitä, että tää on ketju. Toisesta päässä pidetään menneitä lukijapolvia kädestä kiinni ja toisessa on ne tulevat lukijat. Meidän pitää olla se ketjun lenkki siinä. Me ollaan hirveän ylpeitä menneiden sukupolvien journalistisesta työstä, ja miten sitä brändiä on rakennettu pitkän aikaa sieltä 1800-luvulta lähtien. Meidän pitää pitää huolta siitä, että meille tulee uusia toimittajia, jotka rakentaa sitä uutta maailmaa ja ajattelee uudemmin kuin me. Tää homma ei tule päättymään minnekään, jos tää on vaan toimiva rakennelma liiketaloudellisesti. Mutta se kaikki perustuu lukioihin, siihen luottamukseen ja lukijan suhteeseen. Se on se ytimessä siinä.

Sonne: Sä oot ollut ilmeisen tiukoissa paikoissa myöskin maailmalla, ei varmasti vähin Afganistanista. Onko sulla jäänyt sieltä mieleen tilanteita tai henkilöitä, joista oisit ammentanut elämän oppeja tai löytänyt jotain kateuden siemeniä, jotka on sitten suo vienyt eteenpäin täällä.

Niemi: Nyt kun seuraa tuota sotaa ja tätä tragediaa mikä Ukrainassa on päällä, niin aika moni asia tulee mieleen, kun itse on näitä kriisejä käynyt raportoimassa. Pääsyt raportoimaan Balkanin perintösotaa, Irakia, Afganistania tai tyyppisiä tilanteita. Jos kysytään, että mitä sieltä tulisi ammennettavaa, niin yksi semmoinen on, että meidän on helppo ajatella lähi-idän olevan täynnä sotia koko ajan, ja siellä on totuttu sotimaan. Mutta minkään maan perusta ei ole sota tai kriisi. Sota on aina onnettomuus, vaikka se voi olla pitkäkestoinen.

Mua on hämmästyttänyt kerta toisensa jälkeen näissä sotaa käyvissä maissa se vallitseva vieraanvaraisuus. Oli se sota lyhytkestoinen, yllättävä tai pitempiaikainen konflikti. Mä väitän, että se vieraanvaraisuus vallitsee yhtä lailla Ukrainassa tällä hetkellä. Siinä on sellainen elementti, mitä on vaikea löytää, kun eletään tietyllä tavalla onnelassa suorastaan, jos puhutaan tällä hetkellä pohjoismaista. Miten ihmiset avaa kotejaan ja kuinka auki ne on ystävällisessä mielessä ihmisille, jotka tulee paikan päälle. He ymmärtävät, että nää ihmiset, jotka raportoivat heidän tilanteestaan kuitenkin välittävät. Mä oon sen äärelle monta kertaa pysähtynyt, että jos me osaisimme olla arjessa yhtä vieraanvaraisia kuin on maailmalla itse kohdannut. Miten hyvin on kohdeltu eri paikoissa, vaikeissa tilanteissa. Suomen kaltainen maakin olisi huomattavasti parempi paikka. Se on yksi semmoinen mistä mä oon vähän kateellinen.

Sonne: Onpa hienosti sanottu. Tässä on vähän semmoista, niin kuin presidentti Niinistö lausui hienosti siitä, että kun naamarit on riisuttu, sodan kylmät kasvot tulee esiin. Vastavoimana on sitten tämmöinen valtava inhimillisyys. Ehkä muutama sana vielä rohkeudesta, vähän tän oman luovan tontin sisällä. Eli kun tulin aikanani TBWA:lle, niin oli just se vuosi kun Land of Free Press oli saateltu maailmalle. Se oli kyllä semmoinen tapaus, joka itseään itseäni vavahdutti. Siinä jotenkin yhdistyi sellainen tietty oma arvopohja ja tää oli huikean hieno kampanja. Mistä todellakin olen kateellinen. Olisinpa saanut olla mukana, en ehtinyt siihen junaan. Tässä tosiaan ajatuksena oli se, että kun presidentti Trump ja Putin saapui Helsinkiin valtiovierailulle, niin tee kuorrutitte tien varret lentokentältä heidän kokouspaikkaan. Ulkomainoksilla joissa oli näiden herrojen lausumia sitaatteja sananvapautta vasten. Lähditte selkeästi taistelemaan ja näpäyttämään tästä. Olitte ikään kuin totuuden puolella hyvin voimakkaasti. Mua kiinnostaisi erityisesti se, että mitä se vaati, että tämmöinen hyvin kantaa ottava kampanja toteutui. Tietysti valtavasti rohkeutta, mutta vietitkö unettomia öitä ennen tätä?

Niemi: En mä viettänyt unettomia öitä, mutta se oli hyvin intensiivinen ja osittu siihen kesään. Mäkin olin varmaan jo lomilla silloin. Täytyy muistaa kun joku asia lähtee viraaliksi, niin on ihan turha onnitella itseään siitä, että olisi nähnyt etukäteen mitä tulee tapahtumaan. Me ei ymmärretty lainkaan. En minä, eikä varmaan kukaan muukaan, et miten isoksi se tuli ja miten valtavaksi se muodostui. Eli se idea periaatteessa siitä, että me julkaisemme itse Hesarissa julkaistuja otsikoita näiden presidenttien lehdistön vapautta polkevista teoista tai lausunnoista, käännetään heidän omille kielille. Eli venäläiset tekstit venäjäksi. Esimerkiksi, että Putin lakkauttaa viimeisen Venäjän uutistoimiston ja päivä milloin se on Hesarissa kerrottu. Sitten Trumpista samoja asioita. Toki täytyy myöntää, että Venäjällä sananvapaus tilanne on aivan erilainen kuin Yhdysvalloissa, mutta Trump vähät välitti lehdistönvapaudesta lähtökohtaisesti. Onneksi Yhdysvallat ei ole verrannollinen Venäjään, mutta kuitenkin semmoinen muistutus. Niin kyllähän se on hyvin voimallisesti Helsingin Sanomien tekemisen ytimessä. Sen takia ei oikeastaan ei tuntunut siltä, että olisi menettänyt yöuniaan, vaikka me ymmärrettiin, että tässä voi olla riskejä ja me ei oikein tiedetä mihin se johtaa. Meitä ei vähääkään kiinnostanut se, että joku Putin tai Trump olisi loukkaantunut tästä asiasta. Ei ole lehdistön tehtävä miettiä sitä. Ehkä me mietimme sitä, että millainen yleisön vastaanottokyky tähä oli. Tajuaako yleisö sen, mitä me halutaan sanoa. Olennaisinta itse asiassa oli onnitella Suomea lehdistönvapauden vapaana maana, malli maana. Se toi myöskin suomalaisille yleisölle sen fiiliksen, että meillähän on jotain mistä pitää huolta. Se oli sen kampanjan ytimessä tietyllä tavalla. Jos me oltaisi vaan mäiskitty näitä pressoja se olisi jäänyt vähän puoli puolivillaiseksi.  Mutta idea siitä, että me kohotettiin Suomi siihen arvoonsa, minkä se ansaitseekin. Eli toistuvasti lehdistönvapaus mittareilla ihan maailman huippua, mitä suomalainen yleisö ei välttämättä ole ymmärtänyt. Se oli ehkä revelaatio, mikä toi semmoisen positiivisen impaktin ja sitten kun näki, että itse asiassa muissa maissa innostuttiin tästä. Se teki sen suomalaisen ja pohjoismaisen lehdistönvapaus eetoksen näkyväksi, ja varmaan joku on voinut siitä olla kateellinenkin. Se oli jotenkin sellainen mikä vakuutti myöskin oman yleisön siitä, että tää on tärkeätä ja että tietyllä tavalla suomalainen media mukaan lukien Helsingin Sanomat yrittää ylläpitää sellaisia arvoja mitä kovasti maailmalla nyt ja sittemmin yritetään polkea.

Sonne: Tämä varmasti nostatti kansallisylpeyttä kaikkinensa.

Niemi: Ehkä vieläkin tärkeämpää on se, että nostattaa sitä halua puolustaa niitä asioita tulevaisuudessa, koska lehdistönvapauden ja lehdistön sananvapautta voi myöskin menettää. Se ei ole mikään semmoinen on-off homma, se voi tapahtua huomaamatta. Niin kauan kun me ei ymmärretä mitä meillä on. Todellakin jokainen hallitus jokainen, aika pitää sisällään sananvapauden rajoittamiseen liittyviä elementtejä. Meidän pitää hyvin voimallisesti pitää huolta siitä, että Suomi ei vahingossa ala liukua jonnekin. Meillä on tilanne tällä hetkellä, että me tiputtiin kakkossijasta viidennelle sijalle tässä Toimittajat ilman rajoja -globaalissa vertailussa. Viro meni suomen ohi tässä lehdistön vapaudessa, indeksi mielessä ja hyvä Virolle. Suomen sijoitus tippui tän organisaation mukaan monista eri syistä. Muun muassa siitä, että Hesarin toimittajia on tällä hetkellä hyvin raskaiden rikossyytteiden alaisena. Puhutaan Suomessa median keskittymisestä, joka on yksi semmoinen asia, josta pitää olla tietoinen ja ymmärtää mihin se voi johtaa. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, ja mä ehkä vielä sanoisin Hesarista sen, että vaikka niinku sinne historiaa ei tarvii hirveen syvälle sukeltaa, mut onhan se aika hämmentävää, että aikoinaan Hesarin nimi oli päivälehti. Vuosina 1899–1904 oli viisi vuotta, jolloin Suomea yritettiin kovasti venäläistää, samanlailla kun Hongkongin itsehallintoaluetta tällä hetkellä. Yritetään perustuslaillisia oikeuksia kaventaa tai Kashmirin autonomiaa yritetään lakkauttaa. samanlailla Suomi oli itsehallintoalue, jolla oli perustuslailliset oikeudet ja suomalaisen tulkinnan mukaan niitä yritettiin kaventaa laittomasti. Lehti lakkautettiin yhteensä 11 kertaa tän viiden vuoden aikana, elikkä yhteensä joku pari kertaa vuodessa. Sitten kun Bobrikov, silloinen kenraalikuvernööri, ammuttiin tuossa senaatintorin laidalla, valtioneuvoston linnan portaikkoon, niin lehti kirjoitti siitä pitkiä juttuja. Teki siitä avoimia ja rajujakin tekstejä. Sensuuri viranomaisille se oli liikaa ja lehti lakkautettiin ikuisiksi ajoiksi. No mitä tää porukka teki, viiden päivän päästä perusti uuden lehden, jonka nimeksi tuli Helsingin Sanomat. Päivälehdessä tuli Helsingin Sanomat, eli me ollaan itse oltu ihan näissä samoissa niinku tilanteissa mukana. Päätoimittaja oli maanpaossa Yhdysvalloissa, ja Eero Erkko sitten myöhemmin laitettiin Katajanokan vankilaan, kun tuli sisällissota.  Hän oli vankilassa sen kevään. Osittain varmaan päätoimittajajuuden takia, mutta myöskin sen takia, että hän oli valtiopäivämies silloin. Se ei oikein sopinut tähän punaisten Helsingin tilanteeseen. Mä oon vaan joskus sitä naureskellut, että nyt kun Katajanokan vankila on hotelli ja siellä on baari. Jos haluaa lehdistön vapaudelle mennä nostamaan lasin, niin se onnistuu siellä paikassa missä päätoimittaja on istunut sellissä.

Sonne: Tää täytyy tehdä.

Niemi: Vielä samaan hengenvetoon on tosi tärkeä asia ja se kaikkein ehkä ydinasia. Lehdistönvapaus ei koskaan ole lehdistöä varten, vaan se on yleisöä varten, ja varmistaa yleisön oikeuden ja pääsyn tietoon. Kun kippistetään lehdistön vapaudelle, se ei ole toimittajille vaan

nimenomaan yleisölle, ja sitä kautta avoimelle demokratialle.

Sonne: Totuuden puolesta. No sitten, jos hypätään vielä hiukan tuonne kateus teemaan. Kenelle sä olisit voinut viimeksi ollut olla kateellinen vai voiko toimittaja ylipäätänsäkään olla kateellinen? Tehän olette upean objektiivisia kaikkinensa ja pidätte tunteet kurissa. Ikään kuin palvelette sitä totuutta ja yleistä näkökulmaa. Miten sä ajattelet?

Niemi: Niin siis sanotaan, että me pyrimme totuudellisuuteen. Me emme koskaan voi väittää, että me oltaisi täysin totuus, koska kuitenkin inhimillisiä ollaan. Pyritään sen tyyppiseen tiedonvälitykseen, joka olisi rohkeaa ja pyritään kuvaamaan asiat niin todellisina kuin ne on. Siihen liittyy erilaisia asioita, esimerkiksi lehdet on vuosisatoja ollut jotain mieltä asioista, mutta on hirveän tärkeätä erottaa mielipiteet ja uutiset toisistaan. Vaikka tässä Nato asiassa. Me ollaan useita vuosikymmeniä oltu Naton kannalla ja pääkirjoituksissa. Ei kaikki ole siitä tykännyt. Välillä on tuntunut siltä, että se on jotain sellaista, mitä tässä maassa ei välttämättä olisi suvaittukkaan sellaisina aikoina kun ei ole ollut tämmöistä tilannetta päällä, niin kuin nyt valitettavasti Ukrainassa on. Mutta se ei ole vaikuttanut meidän uutisointiin, että meidän uutisointi sotilasliitosta ja Natosta ylipäätään on ollut neutraali. Me ei olla Naton puolesta tai Natoa vastaan kun me kirjoitetaan uutisia sotilasliiton toiminnasta, tekemisistä tai analysoidaan sitä.

No nyt sun kysymys oli, että voiko niinku toimittaja olla kateellinen. Niin kyllähän toimittaja voi, ja saakin olla kateellinen inhimillisenä ihmisenä. Meillähän on kaikki samat tunteet kuin muillakin, ja yhtä erehtyväisiä ollaan kuin kuka tahansa muukin. Pointti on lähinnä siinä, että itsessäni kateuden tunteet heräävät pintaan silloin, jos kilpailijat vetää ihan 6-0. Sitä onneksi tapahtuu riittävän harvoin, mutta jos kilpailijat pärjää tosi hyvin ja hoksaa jotain sellaista mitä ei ole hoksannut, niin kyllä päätoimittaja voi avoimesti olla kateellinen siitä.

Sonne: Vihertää kunnolla.

Niemi: Joo, se vaan pitää kääntää positiiviseksi. Ehkä myös yrittää hillitä tunteitaan puhuessaan näistä asioista sisällä, koska se kateuden osoitus suureen ääneen ei välttämättä tuota parempaa lopputulosta omien edessä. Me yritetään keskustella aika paljon, että mikä on se käyttövoima. Uskon itse siihen, en tiedä pystynkö toteuttamaan sitä aina päivittäin, mutta positiiviset onnistumiset on kuitenkin niitä, joita huomioiden saa parempia tuloksia aikaan kuin epäonnistumisiin. Korjaavaakin palautetta tietty tarvitaan.

Sonne: No mutta nyt Kaius olisi hyvä tilaisuus tehdä kateuden tunnustus. Me ollaan pikkuisen jo tätä etukäteen sulle vinkkailtu. Nyt jos olisit jollekin ihmiselle oikein kateellinen, niin sen saisi nyt ihan luvan kanssa tunnustaa.

Niemi: Tää voi ehkä kuulostaa geneeriseltä, mutta mä mä kirjoittelin itselle tätä kateuden tunnustusta, joka oli annettu ikään kuin tämmöiseen formaan. Tää on ihan vilpitön ja uskon siihen, että jos mä jollekin haluaisin tunnustaa kateuteni, niin se olisi kyllä uraansa aloittavalle. Mä oon aidosti kateellinen niille ihmisille, jotka pääsevät tekemään journalismia tässä nykyajassa. Ihmiset pystyvät ajattelemaan tiedonvälitystä, havainnollisuutta ja kokemuksellisuutta ilman perinteisiä kanava rajoitteita, täysin irrallaan siitä printistä. Meillä tulee tosi kovatasoisia diginatiiveja sisään koko ajan, jotka pystyvät hyödyntämään syvällisesti tekstiä, kuvaa, videota, ääntä, interaktiivisuutta, immersiivisyyttä ja näkemykset on tuoreita. Ne on hyvin inspiroivia ja jos mä ajattelen mikä sitä kateutta herättää erityisesti. Niin mä todella haluaisin elää oman urani alkuaikoja. Tavallaan tämmöisen nykyaikaisen digitaalisen tekemisen luomassa mahdollisuuksissa. Se on valtavan inspiroivaa, jos siitä saa kiinni ja siitä tykkää. Ne mahdollisuudet on kerta kaikkiaan moniulotteisempia, kuin mitä silloin aikoinaan. Kun mä näen, miten hienoa jälkeä ihmiset pystyy tekemään ja nimenomaan tiimityönä, ettei kenenkään tarvitse osata kaikkea, vaan nykyaikainen toimitus kokoaa hienojen juttujen ympärille, niitä parhaimpia tekijöitä. Jutut alkaa muistuttaa vähän tuotantokausia. Sulla saattaa olla graafikot, 3D graafikot, kuvaajat ja kirjoittavat toimittajat miettimässä yhdessä tuottajien kanssa, että miten tehdään. Niin se on aivan toinen maailma mitä silloin kun on itse lähtenyt liikkeelle. Jotenkin mä uskon, että nää ihmiset voi jopa jo tässä ajassa opettaa ja näyttää suuntaa meille vanhemmille. Toivon, että tulevaisuudessa nämä ihmiset johtavat menestyvään Hesaria, jonka mahdollisuudet me ollaan nykyajassa pystytty valamaan. Mä voisin tietenkin antaa nimiä ja kaikenlaista, mutta semmoinen drive, tekeminen, näkemyksellisyys ja ulotteisuus johon ei itse kykene. Voi olla aidostikin iloisesti kateellinen.

Sonne: Tää oli tosi hieno tervehdys nyt sinne nuoremmalle toimittajapolvelle. Olemme teille kateellisia. Täähän on tosi hyvä päättää erinomainen keskustelu. Kiitos paljon Kaius Niemi.

Niemi: Kiitos.